“Olisitko kiinnostunut kouluttautumaan toiminnallisen ryhmän vertaisohjaajaksi?”
Näillä sanoilla lähdimme etsimään Kulttuurikongin toiminnasta kiinnostuneita vankeja mukaan toimintaan. Haastattelimme jokaisen. Aika moni ihmetteli, mistä onkaan kysymys ja voisiko tällainen uudenlainen toiminta ihan oikeasti toteutua suljetussa vankilassa. Toiminta, jonka sisältöön vangit itse pääsivät vaikuttamaan. Tekisimme parhaamme, se oli meitä kannatteleva ajatuksemme. Suurimmalla osalla haastatelluista oli halu jakaa omaa osaamista muiden kanssa. Monia yhdisti vahva tahtotila olla mukana vaikuttamassa positiivisesti vankilayhteisöön uutta toimintaa luomalla. Joku oli ilmoittautunut mukaan vain, koska muutkin olivat ilmoittautuneet. Joku kertoi haluavansa mieluummin osallistua tulevaisuudessa muiden ohjaamiin ryhmiin. Moni oli valmistautunut haastatteluun jo miettien, millaisia ryhmiä haluaisi vertaisohjaajana ohjata muille. Koulutukseen valittiin kymmenen miestä, joista jokaisella oli mainioita ideoita, joita lähtisimme kehittämään yhteistuumin koulutuksen aikana. Unelmointi tuntui haastavalta – ajatukset tulevasta olivat hyvinkin realistisia.
Kaksikymmentäneljä tuntia “vertsikkakoulutusta”. Kävimme läpi kulttuuripajamallin peruskäsitteistöä, historiaa, tulevaisuuden visioita. Suunnittelimme ryhmiä, asettelimme yhteistuumin tehtävätavoitteita ja tunnetavoitteita, teimme toiminnallisia harjoituksia improillen, kirjoittaen, piirtäen ja muovaillen. Soitimme ilmakitaraa ja riimittelimme. Keitimme kahvia ja joimme kahvia. Maidolla ja maitojauheella, välillä mustana.
Vastaan tuli tilanteita, jotka turhauttivat ja aiheuttivat pettymyksiä. Koimme onnistumisen tunteita ja iloa. Yksi vertaisohjaajista suunnitteli logon ja teetimme huppareita ja t-paidat, joissa komeili tuo logo. Vankilan painopajassa painatettiin tarroja. Suunnitelmia ei voinut tehdä kovin pitkälle. Yhtään tapaamiskertaa emme joutuneet perumaan. Valmistujaisjuhlissa oli tietenkin perinteiset todistustenjako ja kakkukahvit. Yhdeksän Kulttuurikongin historian ensimmäistä vertaisohjaajaa valmistui. Tuntui hyvältä todeta ääneen “kuka olisi uskonut, että tämä toteutuu”. Tyytyväisyyttä, toivoa, optimismia, motivaatiota päästä ohjaamaan ryhmiä ja työpajoja. Luottamusta, että asiat rullaavat eteenpäin, yhteistyössä vankilan henkilökunnan kanssa toimien.
Pääsimme kokeilemaan paria erilaista ryhmätoimintaa yksittäisinä ryhmäkertoina. Kokkausta ja nahkatöitä. Mielenkiintoista ja mukavaa. Totesimme, että näitä olisi tosi hienoa päästä toteuttamaan jatkossakin. Heitimme hyvästit kesätauon ajaksi. Tauko jatkui jatkumistaan ja syksymmällä tuli tieto, että pilottimme jää toistaiseksi tähän vaiheeseen tässä vankilassa. Totesimme monen asian onnistuneen, mikään ei taatusti ollut turhaa – joskaan jatkuvuuden ja juurtumisen todentumista ei päästy näkemään. Vielä ainakaan. Moni unelma jäi odottamaan konkreettista toteutumistaan – joskus, jossain, ties milloin, mutta joskus.
