Elämässä on meneillään erikoislaatuinen tilanne. Työ, jossa tavoitteena on osallistaa rikostaustaisia ihmisiä ja hälventää heidän vankeusaikaista syrjäytyneisyyden ja osattomuuden kokemustaan, onkin määrätty tehtäväksi etänä. Oikeastaan tätä työtä ei voi mitenkään tehdä etänä, sillä etäyhteyksien ylläpito vankien kanssa ei vaan ole mahdollista. Vähintään kuukauden verran tässä tehtäneen kaikkea muuta kuin aiemmin suunnitelluksi tehtävää työtä.
Piti aloittaa toiminnalliset ryhmät yhdessä juuri valmistuneiden vertaisohjaajien kanssa.
Piti hankkia lisää välineistöä ryhmiin. Piti tehdä tarkennuksia ryhmien sisältöihin ja tilavarauksiin. Piti ja piti. Nyt ei kuitenkaan voi.
Nyt on tehtävä välillistä työtä. Sekin työ on todella tärkeää, vaikka sen tuppaa aina siirtämään sinne kuuluisaan mappi Ö:hön. Siihen mappiin, johon tarttuu heti, kun kaikelta muulta tärkeämmältä joutaa. Samaisessa mapissa ovat myös ne välilliset työt, jotka tekee “siinä sivussa” kiirehtien, yötä myöten.
Nyt on aika kirjoittaa, dokumentoida, kehittää, arvioida, järjestää, kuvata, koostaa. On aika pohtia, mitä on tullut tehtyä ja mitä voisi tehdä vielä paremmin. Nyt on aika pysähtyä ja ajatella. Nyt pysähdytään. Nyt ajatellaan.
Ensimmäisen poikkeustilaviikon jälkeen huomaan, etten ole vielä onnistunut näissä etätyölleni asettamissani tavoitteissa kuin osittain. Huomaan, että etäyhteyksien kautta tulee jatkuvalla streamauksella uusia ajatuksia, toiveita, yhteistyöehdotuksia. Tänään havahduin jopa ajattelemaan, etten ehdi tekemään olennaisia etätöitä kunnolla, kun virtuaalityöyhteisö ja muut virtuaaliset idearikkaat ihmiset lähettävät kilvan ajatushaasteitaan minulle.
Syyllinen olo nakertaa aivokoppaa, kun en tartu jokaiseen huikaisevaan ideaan ilosta ja innosta hihkuen. Mieli välillä tekisi, mutta päivässä ei ole enempää tunteja kuin ennenkään, enkä minä ole sen tehokkaampi kuin aiemminkaan. Päätän siis yksinkertaisesti keskittyä olennaiseen eli juuri siihen etätyöhön, joka edistää omaa hanketta. Tähdennän itselleni, että ajatteleminen ja pysähtyminen kuuluvat juuri nyt olennaisuuksien ytimeen! Muut tarpeelliseksi katsottavat tehtävät hoidetaan mahdollisuuksien rajoissa.
Eräs etätyön isoimmista haasteista on myös tällä viikolla näyttäytynyt: olen melkoisen ponneton asettamaan itselleni rajoja ja aikatauluja. Tämä ei kylläkään ollut minulle mikään yllätys. Olenhan jo aika vanha ja melko viisaskin (tai sitten en, riippuu kenen silmillä näitä ominaisuuksia tarkasteleekaan). Ongelma ei ole niinkään, etten tee tarpeeksi, vaan se, etten osaa jarruttaa ja pysäyttää itseäni. Tällöin tekeminen ei enää ole laadukasta, saati tehokasta.
Avaan koneen heti herättyäni ja vilkaisen työjuttuja, ja siitä eteenpäin ajatukset raksuttelevatkin pitkin päivää suoraan sekä välillisesti työhön liittyvissä asioissa. Osallistun kaikkiin mahdollisiin (ja joihinkin mahdottomiinkin) virtuaalikahvikokouksiin ja webinaareihin. Seuraan uutisointia, blogeja, tiedotteita ja artikkeleita. Äkkiä päivä on illassa ja yössä. Koira on lenkitetty, astiat tiskattu, pyykit pesty työpäivää tauottavina toimina.
Mutta. Koti ei olekaan enää koti. Työkaverien päät töksöttävät keittiön pöydällä tapittavan kannettavan näytössä. Huomaan katsovani kotiani vieraan silmin. Hui…täällähän pitäisi ehtiä siivoamaankin!
Mutta minulla on kuitenkin kaikki hyvin. Yhteydet pelaavat ja pelittävät. Olen vain “etänä” ja “eristyksissä”. Olen terve, eikä läheisilläni ole todettu tartuntaa. Voin kulkea ovesta ulos ja kävellä koiran kanssa merenrantaan. Voin piipahtaa ruokakauppaan ja ostaa litran maitoa. Voin halutessani tilata pizzan kotiovelle. Voin olla yhteyksissä läheisiini soittamalla tai tekstaamalla. Voin höpötellä Facebookissa ja osallistua hassuihin haasteisiin. Minulla ei ole mitään syytä valittaa. Nyt pistän äkkiä jeesusteippiä suuni sulkemiseksi, olen kiltisti hiljaa ja lopetan tämän “haasteideni” esittelykoosteen. Pitäisi oikeastaan hävetä, että koen tällaisia arkisia ja suorastaan ylellisiäkin asioita haastavina. Näinhän se menee, haasteet ovat aina suhteessa omaan ympäröivään todellisuuteen.
Tämä aika asettaa ihmiset yhteiskunnassamme entistä eriarvoisempaan asemaan. Poikkeusaika on erityisen haasteellinen niille kansalaisille, joilla oli jo entuudestaan haavoittuvampi ja haasteellisempi elämäntilanne:
- Fyysisistä, psyykkisistä ja kognitiivisista haasteista kärsiville ihmisille.
- Ihmisille, joilla on ahdistusta tai pelkotiloja.
- Ihmisille, joiden sosiaaliset kontaktit ovat huonot tai olemattomat.
- Yksinäisille ihmisille, joilla ei ole ystäviä tai he asuvat muista kaukana.
- Ihmisille, joilla ei ole mahdollisuutta pitää yhteyttä muihin edes virtuaalisesti.
- Syrjässä, syrjäytyneinä, erillään, eristettyinä, rajoitteiden alla oleville ihmisille.
- Vangeille, joiden sosiaaliset kontaktit ja liikkumis- ja toimintamahdollisuudet on rajattu.
- Vähävaraisille tai köyhyydessä eläville ihmisille.
- Asunnottomille ja kodittomille ihmisille.
- Paperittomille, turvattomille ihmisille.
- Lähisuhdeväkivaltaa kokeville ihmisille.
- Heille, joilla on vaikeuksia pärjätä muuten, esimerkiksi vakavan päihdeongelman vuoksi.
- Lapsille ja nuorille, joiden lähipiirissä ilmenee mitä vain edellä mainituista asioista.
- Vanhuksille, joilla on muistihäiriöitä ja jotka elivät jo ennen tätäkin tilannetta kodeissaan kuin vankiloissa.
Tilanne aiheuttaa erityistä haittaa niille ihmisille, jotka suurelta osin kuuluvat poikkeuslain aikana erikseen määriteltyihin riskiryhmiin. He ovat juuri niitä, joiden täytyy entistä tarkemmin pysyä sivussa, syrjässä, eristäytyneenä muista ihmisistä.
Virtuaalikahvihetkosille ei todennäköisesti saa juuri heitä, jotka niitä kohtaamisia elämäänsä kaikkein eniten tarvitsisivat. Voimmeko haastaa itsemme pohtimaan, kuinka lähipiirimme lisäksi voisimmekaan huomioida kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat entistäkin haavoittuvammassa asemassa? Voimmeko muuttaa aiempia suunnitelmiamme ja tehdä asioita toisin?
Mainioita ideoita on jo tullutkin vastaan; naapurit ovat aktivoituneet tarjoamaan apuaan asuinympäristönsä liikuntarajoitteisille ja seniori-ikäisille. On kehitetty ikkunan takaa esitettäviä teatteriesityksiä ja lauluhetkiä. Monia kulttuuritapahtumia pääsee seuraamaan ilmaiseksi tietokoneen ja television ruudulta. Puhelinpalvelut ovat aktivoituneet tarjoamaan keskustelutukea. Riittääkö tämä? Riitänkö minä? Odotanko, että joku antaa ohjeet, kuinka toimia muiden hyväksi? Istunko kotona hiljaa ja suojaudun, vain hiljaa mielessäni toivoen muidenkin pärjäävän?
Yhteiskuntamme on nyt kovan paikan edessä. Nyt kun vielä jaksamme ideoida, tehkäämme sitä ponnekkaasti! Tehkäämme sitä myös ennakoiden tulevaa. Nyt on aika ajatella myös synkkiä tulevaisuuden visioita ja nykyhetkeäkin vakavampaa tilannetta; vaikkapa tilannetta, että liikkumisvapautta rajoitettaisiin tai yhteydenpito virtuaalisesti ei toimisikaan. Mitkä asiat nousisivatkaan arvoon arvaamattomaan? Perinteiset ilmoitustaulut, paperille kirjoitettavat tiedotteet, ystävällinen, kohtelias ympärillä olevan yhteisön huomioiminen voisivat olla avainasioita. Ennakointi auttaa meitä selviytymään.
Eristäytymisestä huolimatta pidetäänhän kaikista huolta, itsemme ja läheistemme lisäksi.
Nyt on aika luottaa inhimillisyyteen, ihmisyyden jalostuneimpiin arvoihin, jotta selviämme kriisistä mahdollisimman eheinä. Nyt on aika toimia joustavasti, tarvittaessa oman mukavuusalueen ulkopuolella muita parhaansa mukaan auttaen.
Muistettakoon tämä hetki ja tämän hetken haasteet, kun kaikki taas jonain päivänä palaa normaaliksi.
HeidiK.
